Waztmann 2713YleistäWatzmann sijaitsee Saksan kaakkoisosassa maakunnassa nimeltä Berchtesgadener Land, kutakuinkin 120 kilometrin päässä Münchenistä ja vain kiven heiton päässä Itävallan rajasta. Lähin merkittävämpi kaupunkin on Mozartista ja Sound of Musicista kuuluisa Salzburg Itävallan puolella. Adolf Hitlerin vuoristomajana kuuluisaksi tullut Kehlsteinhaus ( kotkanpesä ) sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Königsseen toisella puolella. Valtava Watzmann-massiivi koostuu kolmesta varsinaisesta huipusta: Hocheck ( 2651 m ), Mittelspitze ( keskihuippu, 2713 m ) ja Südspitze ( etelähuippu, tunnetaan myös nimellä Schönfeldspitze ( lähistöllä on toinenkin Schönfeldspitze ), 2712 m ), seka Pikkuwatzmann: sta ( Klein Watzmann, myös Watzmannfrau, 2307 m ). Varsinaisen Watzmann: n ja Pikkuwatzmann: n välissä on viisi Kakara-Watzmann: a ( Watzmannkinder ). Itäseinämä ( Ostwand ) on suunnilleen 1900 metrin korkuisena Alppien korkein seinämä. 
Suurempi versio: 1145 x 908 x 24 - 128 kB Watzmann: iin liittyy myytti, jonka mukaan Watzmann on kivettynyt kuningasperhe. Watzmann on Berchtesgadener Land: n symboli. Keskihuippu on saksan toiseksi korkein vuori, ainoastaan Zugspitze on korkeampi. Kun katselee Watzmannin jykevää silhuettia ei liene suuren suuri ihme, että se on huokuttanut vuosien saatossa lukemattomia vuorikiipeilijöitä. Keskihuippu saavutettiin ensimmäisen kerran vuonna 1799. Itäseinämää pidettiin pitkään mahdottomana kiivetä, kunnes vuonna 1881 kiipeilijä vuoren juurella sijaitsevasta Ramsau: sta ( huom. kyseessä on Saksan Ramsau, Itävallassa on samanniminen paikkakunta Dachsteinin jäätikön juurella ) lopulta onnistui kapuamaan seinämän. Ensimmäinen kuolemaan johtanut onnettomuus tapahtui vuonna 1890, kun Müncheniläinen kiipeilijä sai surmansa. Tähän mennessä reilut sata kiipeilijää on menettänyt henkensä Watzmannin osoittauduttua liian vaikeaksi. Nykyisellaan Itäseinämä ei ole teknisesti mitenkään erityisen vaikea kiivettävä ( luokitus muistaakseni jotain 3+ ), mutta kiipeilyreitiksi valtava pituus asettaa omat vaikeutensa ehtyvien voimien muodossa. Oma nousuni ( lauantai, 6.6.1998 )Kukonlaulun aikaan tapahtuneen herätyksen jälkeen karistelin viimeisetkin unenrippeet silmistäni junamatkan aikana. Junan lähtiessä matkaan oli laaksoissa melkoinen sumu, mutta sääennuste oli luvannut loistavaa keliä ja sumu alkoi haihtua jo junamatkan aikana auringon hivuttautuessa pikku hiljaa esiin vuorten takaa. Berchtesgadenissa jouduin odottelemaan bussia vartin verran. Paikalla oli pari muutakin retkeilijää, muuten kaupunki oli yllättävän hiljainen, sillä Berchtesgaden ja etenkin läheinen Königssee ovat viikonloppuisin tupaten täynnä turisteja. Wimbachbrücken parkkipaikalle saapuessani hiljaisuudesta ei sen sijaan ollut juuri tietoakaan, autoja oli satamäärin ja kaikkialla kuului iloinen puheensorina, kun ihmiset solmivat kengännauhojaan, hieroivat aurinkorasvaa ja täyttivät juomapulloja. Aurinko oli tällä välin noussut jo sen verran korkealle, että pitkät housut olivat ehdottomasti liikaa. Alkumatka sujuu hyväkulkuista ja hyvin merkittyä polkua, joka kiemurtelee parikymmentä metriä alempana iloisesti solisevaa Wimbach-jokea seuraillen, kääntyen sitten vasemmalle vielä tässä vaiheessa varsin loivaan rinteeseen. Tarkoituksenani oli tehdä heti alkuun pieni oikaisu, mutta saapuessani paikkaan, josta oikopolun piti lähteä, huomasin sen menevän aidatulle vesistönsuojelualueelle, jonne ei ollut meneminen, niinpä ei auttanut muu kuin taivaltaa merkittyä vaellusreittiä, joka piakkoin alkoi kiemurrella alati jyrkkenevää rinnettä ylöspäin. Vielä tässä vaiheessa tuuhea metsä tarjosi suojaa paahtavaksi yltyneeltä auringolta, mutta aukkopaikoilla sain jo esimakua edessä olevasta hikisestä päivästä. Tässä vaiheessa minulla ei vielä ollut kovinkaan tarkkaa tietoa reittiin kuluvasta ajasta, joten tarkoituksena oli edetä alkumatka varsin rivakasti. Reitti Wimbachbrückeltä kohti Watzmannhausia ( 1928, 8 km ) ei ole kiipeilyteknisesti ollenkaan vaikea, kyseessä on aivan tavallinen vaellusreitti. Ainoan vaikeuden asettaa reilun 1300 metrin korkeusero. Taipaleen loppupuolella on Mitterkasernalm, josta saa ostaa juotavaa.P Heti kohta Mitterkasernalmin jälkeen tulee aavempi osuus, jossa reitti kiemurtelee edestakaisin kohtuullisen jyrkkää rinnettä. Täällä törmäsin suureen joukkoon vaeltajia. Nousun jälkeen tulee lyhyt tasaisempi osuus, jonka jälkeen ylitetään lopullisesti puuraja. Hieman ennen Watzmannhausia törmäsin tällä reissulla ensimmäistä kertaa lumeen. Nopeatempoisen ja lähes tauottoman marssin jälkeen saavutin Watzmannhausin hieman ennen kymmentä. Tässä vaiheessa huomasin, että reittioppaan aikataulut on laadittu selvästi verkkaisemman vauhdin mukaan, joten minulla oli reilusti aikaa suoriutua takaisin ennen pimeän tuloa. Vaikka korkeutta oli jo melkoisesti, sää oli edelleen erittäin lämmin, shortsit ja t-paita riittivät mainiosti. Aurinko paistoi täydeltä terältä, onneksi kevyt tuulenvire hieman vilvoitti. Kärpäset olivat alituisena riesana mutustellessani eväitäni ja täyttäessäni juomapullojani. Watzmannhausilta Hocheckille ( 2658, hieman alle 3 km ) johtava polku kulkee kivisessä maastossa muuttuen loppumatkasta paljaaksi kallioksi. Joissain paikoissa tarvitaan jo askelvarmuutta, mutta maastossa liikkumiseen tottunut ja kestävä vaeltaja kiipeää reitin ilman suurempia vaikeuksia. Tämä osa reitistä on huonommin merkattu, mutta toisaalta reitiltä voi poiketakin. Loppumatkasta on parissa kohtaa teräsköysivarmistuksia, jotka helpottavat kiipeämistä. Tällä osalla vastaan tuli melkoisesti kiipeilijöitä, jotka ilmeisesti olivat yöpyneet Watzmannhausissa. Reitin tähän osaan meni aikaa puolitoista tuntia vauhdin ollessa edelleen kova. 
Huippuharjanne Keskihuipulta Etelähuipulle. Hocheck: ltä avautuu henkeäsalpaava näkymä kohti Hohe Göll -massiivia ja Kotkanpesää sekä toiselle puolelle kohti keskihuippua. Hocheckille on rakennettu Bivakkimaja lähinnä Ostwandia kiipeäviä varten. Melkoisia taitureita on täytynyt olla rakentajien, sen verta ahdas huippu on. Samaan aikaan huipulla kanssani oli vanhempi herrasmies, joka halusi minun ottavan kuvan itsestään nojailemassa huippuristiin. Viimeistään tässä vähemmän kokeneiden on syytä kääntyä takaisin. Reitti muuttuu kiipeilypoluksi, joka on useista paikoista teräsköysin varmistettu. Ilman varmistuksi reitille ei olisikaan mitään asiaa ilman kiiloja, hakoja yms. Toisella puolella on Alppien korkein kallioseinämä Watzmann Ostwand, jolla on korkeuseroa lähes kaksi kilometriä, ja toisella puolellakin äkkijyrkkää pudotusta on sen verran, että putoaminen tietää parhaassakin tapauksessa vakavaa loukkaantumista. Ehdoton askelvarmuus on ehdoton edellytys reitin kulkemiselle. Hanskoja kannattaa käyttää käsien suojaamiseen. Siinä missä vielä Hocheckille nousee suhteellisen paljon väkeä monenkirjavissa varusteissa, muuttuu kiipeilijäporukka tyystin matkalla kohti Keskihuippua. Köysistöjäkin näkee, mutta ainakin minun reitillä ollessani useimmat kulkivat ilman mitään varmistuksia. Matka keskihuipulle ei ole pitkä eikä korkeuseroa ole paljoa, mutta reitin luonteesta johtuen matkaan tuhrautuu yllättävän paljon aikaa. Minulta meni nelisenkymmentä minuuttia ideaaliolosuhteissa, enkä joutunut kertaakaan odottelemaan hitaampien kiipeilijöiden tai vastaantulijoiden takia. Hyvällä ilmalla loma-aikaan ruuhka voi venyttää tarvittavan matka-ajan jopa moninkertaiseksi. Etenkin kesällä reitille uskaltautuu vähemmän kokeinetakin, jolloin jonotusajat saattavat venyä pitkiksikin, koska reitin vaikeammat paikat voi kulkea ainoastaan yksi kiipeilijä kerrallaan. Tämän vuoksi huippuharjanteen ylitystä toiseen suuntaan; Südspitzeltä kohti Hocheckiä tulee välttää. Keskihuipulla samaan aikaan kanssani oli muutama muukin kiipeilijä. Saksan armeijan uniformuun sonnustautunut nuorimies kajautti ilmoille komean torvikonserton huipulle nousun kunniaksi. Keskihuipulta etelähuipulle reitti jatkuu samanlaisena, joskin matkaa on hieman pidemmästi. Harjanteen ylitys on erittäin vaarallinen, mikäli harjanne ei ole kokonaan lumesta vapaa. Minun liikkeellä ollessani oli vielä paikka paikkoin jäänteitä lumesta, pari kertaa harkitsin jopa jäärautojen kiinittämistä, mutta onnistuin kuitenkin kiertämään lumiset ja jäiset paikat. Puolentoista kilometrin taival Hocheckilta Südspitzelle kesti noin kaksi tuntia, johon sisältyy noin vartin mittainen ruoka ja valokuvaustauko huipulla. ( Südspitze klo. 13:20 ). Etelähuipulla tapasin jälleen paikallisen kiipeilijän, jonka kanssa olimme edenneet melko lailla samaa vauhtia koko matkan. Laskeutuminen tapahtuu kohti Wimbachgrieshüttea. Aluksi reitti seurailee huippuharjannetta, kääntyen sitten erittäin jyrkkään rinteeseen. Reitti on osittain varsin jyrkkä ja siinä on muutamia varmistuksia. Kulkiessani reitin vuoren yläosassa oli tällä puolen reilusti lunta, mikä nopeutti laskeutumista varsin oleellisesti. Hohtavat hanget saivat kaipaamaan kenkiä parempia laskuvälineitä; ollapa nyt minisukset. Mutta ei ollut, joten kenkien oli pakko kelvata. Laitoin säärystimet jalkaan ja laskettelin kengillä aika kyytiä kohti alhaalla odottavaa laaksoa. Pari kertaa mentiin komeasti "katon kautta" ympäri, mutta lumihan on pehmeää. 
Laskeutumisreitti. Suurempi versio: Lumen loppuessa reitti muuttui hankalammaksi, koska irtonainen maa-aines ei tarjonnut kengille kunnon pitoa. Mikäli kulkijoita on paljon, on edettävä erityisen varovasti, ettei potki irtokiviä alempana etenevien päälle. Tästä syystä kypärä ei olisi ollenkaan turha varuste. Reitti on erittäin huonosti merkitty. Minäkin eksyin reitiltä, kun kuvittelin reitin jatkuvan suoraan alas kanjonia. Kun huomasin reitin kääntyneen pois olin jo edennyt satakunta metriä kaatuneiden puiden ali pujotellen löysässä hiekassa, joten kapuaminen takaisin ei hirveästi kiinnostanut. Olisi silti ehkä kannattanut. Nyt jouduin kiipeilemään kalliolla aika tovin päästäkseni alas laaksoon. Wimbachgrieshütteltä takaisin Wimbachbrückelle johtaa noin 9,5 kilometrinen hyvin merkitty tie, jonka kulkee erittäin nopeasti, huomattavan korkeuseron avittamana. Reitti seurailee Wimbachklammia ja maisemat Watzmannin ja Hochkalterin suuntaan ovat upeat. Tässä vaiheessa alkoi tuntua siltä, että ei välttämättä olisi ollut kauhean huono idea laittaa aurinkorasvaa myös jalkoihin. Koko päivän jatkunut shortsikeli oli taannut varsin vaikuttavan palamisen. Loppuosalla reittiä oli taas erittäin paljon porukkaa, enimmäkseen leppoisasta viikonloppupatikoinnista ja mahtavista maisemista nauttivia lapsiperheitä ja eläkeläisiä. Takaisin Wimbachbrückellä olin 16:55. Odotellessani bussia tapasin jälleen vanhan ystäväni matkan varrelta, joka tarjosi kyytiä Salzburgiin. Sehän toki kelpasi. Sitä ennen käytiin kuitenkin läheisessä Wirtshausissa nauttimassa Gipfelschnapsit, tällä kertaa mukavasti vilvoittaa mostia, paikallista omenajuomaa. Kokonaisuudessaan massiivin ylitykseen Wimbachbrückeltä takaisin Wimbachbrückelle ( 26 km ) kesti yhdeksän tuntia. Matkaan tulee kuitenkin varata huomattavasti enemmän aikaa, jollet ole kokenut vuorikiipeilijä ja/tai olosuhteet ovat jotain muuta kuin täydelliset. Useimmat oppaat suosittelevat 12-14 tuntia. Wimbachgrieshütteltä eteenpäin reitin voi tarpeen vaatiessa kulkea myös pimeällä. Wimbachbrückelle pääsee RVO: n bussilla numero 9546 tai 9530, jotka molemmat lähtevät Berchtesgadenin postitoimiston edestä.
|
|||||||||||||||||||||
