Hoher Göll 2522Hoher Göll -massiivi sijaitsee aivan Itävallan ja Saksan rajalla siten, että raja kulkee melko tovin huippuharjannetta seuraillen. Lähimmät merkittävämmät kaupungit ovat aivan vuoren juurella sijaitseva Saksan Berchtesgaden ja Itävallan Salzburg, jonne on matkaa kolmisenkymmentä kilometriä. Saksan puolella liikutaan Berchtesgadenin kansallispuiston aluella.Tietoa alueen vuoristomajoista yms. saa Saksan Alppikerholta ( DAV - Deutsche Alpenverein ; valitse kohta Berchtesgadener Alpen ). Reitit
Gemssien kavionjäjillä ( ke 27.5.1998 )Lähdimme ( allekirjoittanut ja Jani Ritaranta ) reissuun Salzburg: sta Itävallan puolelta kukon laulun aikaan junaillen Saksan puolelle Berchtesgadeniin, josta jatkoimme edelleen bussilla idylliselle Königssee: lle. Aamu oli tässä vaiheessa vielä melko varhainen, eikä normaalista tungoksesta ollut vielä tietoakaan. Matkaa jatkoimme hurauttamalla köysiradalla ( Jennerbahn ) Jennerille ( 1800 ). Ennen kuin suuntasimme kohti varsinaista kohdettamme, päätimme poiketa noin puolen kilometrin päässä vastakkaisella suunnalla sijaitsevalla Jennerin huipulla ( Jennergipfel 1874 ), josta avautuu aivan uskomaton näkymä kohti Königsseetä ja St.Bartholomaa. Myös vaikuttava Watzmann Ostwand näyttäytyy koko massiivisuudessaan. Jokunen murmeli uskaltautui tutkailemaan suomalaismatkaajia turvallisen välimatkan päästä. 
Aikamme maisemia ihailtuamme ja aikaisen aamun rauhasta nautittuamme jatkoimme takaisin köysiradan yläasemalle, jonne oli tällä välin saapunut jo jokunen muukin vaeltaja / kiipeilijä. Aina Itävallan ja Baijerin ( Huom. Baijerin - ei siis Saksan ) rajalle saakka reitti oli tasainen, jopa lievää aöamäkeä, ja varsin hyväkulkuinen polku, joten matka taittui helposti ja joutuisasti. Maisemissa ja säässä ei ollut isompaa valittamista. Vastaan tuli muutama patikoija, mutta kaikkiaan oli vaeltelijoita oli yllättävän vähän. Rajalla sijaitsevalta Carl-v.-Stahl-Hausilta ( 1728 ) eteenpäin reitti muuttui melkoisesti. Ensinnäkin nyt mentiin ylämäkeen; noin puolentoista kilometrin matkalla noustiin vajaa puolikilometriä ylempänä sijaitsevalle Jägerkreuzille ( 2180 ). Toisekseen reitti muuttui pieneksi poluksi, välillä reitillä pysymiseksi sai etsiskellä merkkinä toimivia maalitäpliä. Joissakin kohdissa reiti oli jo sen verran jyrkkä, että neliveto täytyi kytkeä päälle, ja parissa paikassa oli teräsköysivarmistuksia. Gemsseille ne eivät kuitenkaan tuntuneet olevan tarpeen. Kadehdittavan ketterästi eläimet kirmailivat erittäin jyrkillä rinteillä. Tällä välillä kohtasimme myös lunta, jota ulottuikin paikoin puolireiteen taivaltaessamme viistoa rinnettä. Jägerkreuz: lla pidettiin lyhyehkö evästauko. Olimme saavuttaneet harjanteen, joka johti melko loivana kohti Hohes Brett: ä ( 2344 ). Lunta harjanteella oli oikeastaan koko matkan, muttei vielä mitenkään häiritsevän paljoa. Matkalla nähtiin pari kylttiä vuorella kuolleiden muistoksi. Hohes Brett: llä eväitä mutustellessamme fiilikset sananmukaisesti olivat pilvissä, onneksi kuitenkin pouta-sellaisissa. Täältä saatiin jo selkeä näköyhteys Hoher Göll: n huippuun, vaikka senkin ympärillä roikkui jokunen pilvi. Tästä eteenpäin alkoi sitten reitin haastavampi osa. Reitti seuraili huippuharjannetta, joka oli vähän kuin kävelisi jyrkkäharjaisen talon katolla. Pudotusta vaan oli vähän reilummin. Muutamassa paikassa oli varmistuksena teräsvaijereita, mutta paikoitellen runsas lumi teki etenemisestä raskasta ja paikoin vaarallistakin, kun köydet olivat hautautuneena lumeen. Tässä vaiheessa Janin vedenpitävät McKinley vaelluskengät alkoivat imeä vettä pesusienen tavoin. Matkalla tulimme kiivenneeksi myös muutamalla huipulle, joista korkein oli Grosse Archenkopf ( 2391 ). Samoin pari kertaa hurautimme kunnon pers'mäet tätä tarkoitusta varten mukaan varatuilla muovikasseilla. Lumi oli kuitenkin hieman liian upottavaa, jotta kovin vauhdikkaista liu'uista olisi päässyt nauttimaan. Paikoitellen erittäin syvä lumi pakotti muuttamaan reittiä.P Aikaa vieneen ja välillä nelivetoakin vaatineen taivalluksen päätteeksi saavuttiin varsinaisen huipun juurelle, josta nousu huipulle oli kiipeilyteknisesti helppo, joskin raskas. Lunta ei onneksi enää ollut aivan yhtä paljoa. Aivan riittämiin silti kuitenkin. Viimeiset pari-kolmesataa metriä huipulle olivat miltei tasaista, piti vain kiertää pieni rotko ja noista parikymmentä korkeusmetriä ylös. Persluistia Aatun porstuassaTarpoessamme kohti huippua olivat pilvet muodostuneet uhkaavammiksi, nyt sadekuuro alkoi vaikuttaa mahdolliselta. Alas tultiinkin aika hapiaa, ei vähiten sen takia, että uhkaava sadekuuro uhkasi tehdä alasmenoreitistä hengenvaarallisen. Pers'mäkeä lasketeltiin aika hulppeaa kyytiä kohti Kotkanpesää ( Kehlsteinhaus ). Tällä kertaa lumi oli tuulen kasaamaa ja tiiviimmäksi pakkaamaa, joten vauhdin hurmastakin saatiin nauttia oikein koko rahan edestä. Pari kertaa reitti meinasi eksyä alta, mutta pienen tähyilyn jälkeen reittimerkinnät löytyivät uudelleen. Heti lumirajan alapuolelta alkoi sitten reitin varsinainen kiipeilyosuus ( Klettersteig Mannlkopf ), jota reittioppaani mainosti nautinnolliseksi. Kesäkelillä reitti ei olisi ollut mitenkään erikoisen vaikea tai vaarallinen ( mutta sitäkin hienompi ), edellyttäen tietenkin, ettei herne mene nenään kun tietää, että lipsautuksesta seuraa useamman sadan metrin putoaminen. Me emme olleet liikkeellä kesäkelillä. Vaikka lumiraja olikin ylempänä ja reitti kauempaa tarkasteltuna vaikutti täysin sulalta, sitä se ei lähemmin tarkasteltuna kuitenkaan ollut. Lunta ja jäätä ei ollut kovinkaan paljoa, mutta valitettavasti siellä missä oli, sitäkin pahemmissa paikoissa. Hurjin tapaus oli eittämättä kun laskeuduttiin teräsvaijerista rystyset valkeina puristaen muutaman metrin pystysuoraan kahden kallioseinamän väliseen solaan. Sola muuttui pikkuhiljaa loivemmaksi, jyrkkyyttä oli enää sellaset 75 astetta. Huolestuttavaa tässä oli lähinnä se, että tässä kohti teräsvaijeri katosi metrin lumi-ja jääkerroksen sisään. Meidän piti päästä solan toiselle puolelle, jossa ei ollut lunta ja joka oli lisäksi loivempi. Toinen vaihtoehto olisi ollut parin kilometrin ja noin 500 korkeusmetrin kiipeäminen lumihangessa takaisin huipulle, laskeutuminen sieltä takaisin huipun juurelle ja kääntyminen toiselle reitille, joka olisi ehkä ollut hivenen helpompi. Paino sanalla ehkä. Tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa vastaan puhui ehtyvien voimien ohella se, että silloin loppumatka olisi jouduttu taittamaan pimeässä. Joten vaihtoehtoja oli tosi asiassa perin niukasti. Niinpä ei auttanut muu kuin alkaa hivuttautumaan yli. Niinpä tarrattiin molemmin käsin kevätauringon lämmittämään hankeen kuin… no joo, tiukasti kuitenkin, ja toisella jalalla potkittiin lumeen jalansija, johon jalka sitten varovasti asetettiin. Kun jalansijan pitävyydestä oli varma, siirrettiin paino tämän jalan päälle. Tämän jälkeen siirrettiin käsiote toiseen paikkaan ja sama kuvio uudestaan. Kun teräsvaijereiden varassa oltiin poukkoiltu harjentaan puolelta toiselle, alkoi pikkuhiljaa tuntua, että eväät oli tullu tältä päivältä syötyä muutenkin kuin kirjaimellisesti. Reitin merkintäkään ei ollut aivan ensiluokkaista, monta kertaa saatiin etsiskellä merkkeinä toimineita maalitäpliä. Tässä kohtaa reitillä pysyminen oli varsin olennaista, koska reitiltä poikkeaminen johtaisi jossain vaiheessa umpikujaan, josta eteenpäin ei pääsisi, ainakaan ilman kalliokiipeilyvarusteita tai yletöntä riskinottamista. Välillä tosin luulimme joutuneemme umpikujaan reitilläkin, kun reitti yhtäkkiä katosi. Pitkällisen pohdinnan ja tähystelyn jälkeenkään ei reittiä eteenpäin meinannut löytyä, vaikka varmasti olimme oikealla reitillä. Löytyihän se reittikin sitten kun tajuttiin etsiä tarpeeksi alhaalta, kallion läpi meni lyhyt luola, josta mahtui juuri ja juuri ryömimällä läpi. Tämä olikin reitin viimeinen mainittavampi haaste, kiipeilyreitti oli loppunut ja tästä eteenpäin matkaa tehtiin pitkin helppokulkuista vaellusreittiä. Saavuttuamme Kotkanpesälle ( Kehlsteinhaus 1834 m ), oltiin paikkoja jo sulkemassa, joten pakollista valokuvien napsimista ja maisemien ihailua pidempää paussia emme täällä pitäneet. Alunperin tarkoituksenamme oli jatkaa täältä pikkupolkua pitkin mahdollisimman suoraan kohti Obersalzbergia, josta tarkoituksemme oli palata bussilla Berchtesgadeniin. Reitti vaikutti kuitenkin ainakin alkumatkasta varsin lumiselta ja koska lumikävelykiintiö alkoi yhden päivän osalta olla aika lailla täynnä, päätimme taivaltaa sittenkin merkittyä vaellusreittiä pitkin. Laskeutuessamme alkoi reipas sadekuuro. Sattumalta paikalle osuneet luonnonpuiston valvojat tarjosivat meille kyytiä avolavansa lavalla, ja sehän meille kelpasi. Lavalla matkustimme aina Berchtesgadeniin saakka, joten bussin odottelulta vältyttiin tällä kertaa. Kaikkiaan jalkaisin taivallettiin noin yhdeksän tuntia, johon sisältyy kaikki tauot, joita pidimme varsin runsaasti. Olimme eittämättä liikkeellä noin viikon liiaan aikaisin, tai sitten mukana olisi pitänyt olla hakku ja jääraudat. Kesäkelillä kiipeilyosan selvittää periaatteessa huomattavasti nopeammin, tosin silloin reitillä on paljon muitakin kiipeilijöitä, ja koska reitillä kohtaaminen on hankalaa sekä joukossa voi olla hyvinkin hitaita taivaltajia, saattaa ruuhkissa tahraantua uskomattoman paljon aikaa.
|
||||||||||||||||||
