Kiipeilyn harrastamismahdollisuudet ovat moninaiset; kiipeillä voi niin sisällä, ulkona, kotikallioilla, vuorilla, jääputouksilla jne. Kiipeilyssä on monta eri lajia, jotka eroavat oleellisesti toisistaan. Lajin moninaisuus antaa varsin laajan mahdollisuuden harrastaa kiipeilyä jokaisen kiinnostuksen ja mahdollisuuksien mukaan.

Kiipeilyn eri tyylilajeista puolestaan löytyy tietoa täältä.

Boulderointi

Credit: Jim Drockery, (c) Jim Drockery, licensed under: Copyrighted.
Credit: Jim Drockery, (c) Jim Drockery, licensed under: Copyrighted.

Termi boulderointi pohjautuu isoa kiveä tai lohkaretta tarkoittavasta englannin kielen sanasta boulder. Boulderoinnilla tarkoitetaan kiipeilyä mm. kallio- tai sisäseinällä, kiviaidalla, tiiliseinällä - siis melkein missä hyvänsä. Varustuksena toimivat kiipeilytossut ja mahdollisesti magnesiumia käytetään otteiden pitävyyden varmistamiseen. Toisinaan boulderoijat kantavat mukanaan myös pehmustettua mattoa (crash pad) pehementämään mahdollisia (luetaan: todennäköisiä) putoamisia. Sen sijaan valjaita, köyttä tai muitakaan teknisiä apuvälineitä ei käytetä, mutta tästä huolimatta boulderointi on kiipeilyn variaatioista ehdottomasti turvallisin, koska kovinkaan korkealle ei olla menossa. Boulderointi soveltuu oivallisesti harjoittelumuodoksi, koska kiipeillä voi melkein missä tahansa. Myös vaikeiden muuvien harjoitteluun boulderointi on kuin luotu, koska samaa reittiä on helppo yrittää aina uudestaan ja uudestaan. Termiä "Buildering" voidaan käyttää boulderoinnista rakennuksilla.

Seinäkiipeily

Seinäkiipeily on seuraava askel kiipeilylajien paletissa. Se on kiipeilyn muodoista uusin ja tämän vuoksi nopeimmin kehittyvä. Keinotekoiset kiipeilyseinät edistävät lajin nopeaa kehittymistä ja leviämistä. Ohjattu seinäkiipeilyhallitoiminta tekee lajista suhteellisen turvallisen, mutta ei täysin riskitöntä. Seinäkiipeily on jääkiipeilyn ohella toinen kiipeilyn muoto, jota voi harrastaa myös Suomen talvessa.

Köyttä, valjaita, karabiinereita (sulkurenkaita), köysijarrua jne. käytetään kiipeilyn turvallisuuden takeina. Tähän liittyy omat riskinsä, sillä laitteet ovat mekaanisia, ja ne ovat turvallisia ainoastaan oikein käytettyinä. Sisäseinällä voi kiivetä joko yläköydellä (top rope) tai alaköydellä eli liidaamalla.

Vaikka seinäkiipeily poikkeaakin luonteeltaan kalliokiipeilystä melko lailla, ovat perustekniikat silti samoja. Niinpä seinäkiipeily soveltuu myös erinomaisesti kalliokiipeilyn harjoittelumuodoksi. Seinäkiipeilyreitit ovat useimmiten erittäin jyrkkiä: pystysuoria tai ulkonevia, useisiin vaikeampiin reitteihin kuuluu myös täysin vaakasuoria kattoja.

Seinäkiipeilyn kilpailumuotoa kutsutaan urheilukiipeilyksi (huom! urheilukiipeilyllä voidaan tarkoittaa myös kiipeilyä porahaoilla varmistetuilla reiteillä). Siinä paremmuus ratkotaan määrätyllä reitillä, joko kiivettynä matkana tai kiipeämiseen kuluvana aikana.

Suomen seinäkiipeilypaikat.

Kalliokiipeily

Ari Paulin kalliokiipeilemässä Säkylän Pirunvuoressa. Credit: Ari Paulin,  Shot on 2009-09-13 Photo taken in , Säkylä, Länsi-Suomen lääni, Finland.(c) (c) 2008 Ari Paulin.
Ari Paulin kalliokiipeilemässä Säkylän Pirunvuoressa. Credit: Ari Paulin, Shot on 2009-09-13 Photo taken in , Säkylä, Länsi-Suomen lääni, Finland.(c) (c) 2008 Ari Paulin.

Kalliokiipeily on meillä Suomessa seinäkiipeilyn ohella eniten harrastajia keräävä kiipeilylaji. Kalliokiipeily jakautuu edelleen kahteen osaan:

Urheilukiipeily

Helpoin ja vähiten riskejä sisältävä kiipeily on verrattavissa seinäkiipeilyyn: kiivetään helposti saavutettavilla luonnonkalliolla, johon on asennettu kiinteitä varmistuspisteitä (porahakoja). Kiivettävät reitit ovat tavallisesti lyhyehköjä, mutta teknisesti vaativia. Teknisesti vaativimmat reitit ovatkin miltei poikkeuksetta porahaoilla varustettuja urheilukiipeilyreittejä. Koska kiipeily tapahtuu valmiilla reiteillä, ei putoilevista kivistä jne. ole yleensä juurikaan vaaraa. Keinotekoisiin seiniin verrattuna riskejä on kuitenkin enemmän: terävät särmät, halkeamat, kulmat tai irtokivet voivat leikata köyden poikki tai niihin voi teloa itsensä. Kiipeilyä porahaoilla varustetuilla kallioilla kutsutaan usein urheilukiipeilyksi (enlg. sport climbing, vrt. kilpakiipeily). Myös kalliolla tapahtuvaa yläköysikiipeilyä voinee pitää urheilukiipeilyn osana. Useat porahaoin varustetut reitit ovat varsin lyhyitä (yksi köydenpituus). Olemassa on toki myös pitkiä monen köydenpituuden mittaisia urheilukiipeilyreittejä.

Trädikiipeily

Kiipeilyä kallioilla, joilla ei ole porahakoja, kutsutaan kiipeilyksi luontaisin varmistuksien tai perinteiseksi kiipeilyksi (erona moderniin urheilukiipeilyyn). Englanninkielinen termi on trad climbing tai traditional climbing. Tällöin ensimmäisenä kiipeävä kiipeilijä asettaa varmistukset ja kakkosena kiipeävä korjaa ne pois. Varmistamiseen käytetään tällöin mekaanisia apuvälineitä: kiiloja, frendejä, heksuja, camalotteja jne., joita yleensä asennetaan kallion halkeamiin. Varmistuksina voidaan käyttää myös luonnon omia varmistuksia, kuten puita, kivipaaseja, kallion halkeamaan kiilautuneita kiviä tai jääpilareita. Usein luonnon omat varmistukset ovat nopeita ja varmoja.

Varmistusvälineiden käytön oikeaoppinen hallinta on ehdoton edellytys turvallisuudelle. Lisäksi on syytä tuntea ainakin jossain määrin eri kalliotyyppien ominaisuuksia, jotta kiipeilijän asettamat varmistukset pitäisivät.

Luontaiset reitit ovat usein urheilukiipeilyreittejä hieman teknisesti helpompia, mutta pidempiä. Usein reittien pituus on useita köydenmittoja (multi-pitch). Suuret kallioseinät voivat olla useita satoja metrejä, jopa pari kilometriä korkeita. Jossain tapauksissa aikaa tärvääntyy useampia päiviä. Suuret seinämät sijaitsevat usein vuoristossa, jolloin osattavien asioiden määrä kasvaa radikaalisti. Vuoristossa tapahtuvasta kalliokiipeilystä käytetään usein nimitystä alpine rock climbing. Kiipeilyä suurilla seinämillä voidaan kutsua myös big wall tai seinämäkiipeilyksi. Suurilla kallioseinillä täytyy toisinaan turvautua tekniseen kiipeilyyn.

Jako pultattuihin urheilukiipeilyreitteihin ja pulttaamattomiin luontaisiin kallioreitteihin ei kuitenkaan ole aivan yksioikeinen. On olemassa myös sekareittejä, joilla on kyllä porahakoja, mutta niiden lisäksi reitin ensinousija on tarkoittanut käytettävän luonnollisia varmistuksia. Tällöin periaattena on usein ollut laittaa porahaka sinne, mihin ei muita varmistuksia saa. Joillakin usean köydenpituuden reiteillä on asennettu porahakoja varmistuspaikoille. Tällöin välivarmistuksina käytetään luontaisia varmistuksia, mutta varmistuspaikalla voidaan käyttää porahakoja. Kannattaa kuitenkin muistaa, että varsinkin vuoristoreiteillä porahakoihin ei kannata luottaa sokeasti, koska ainaiset sään vaihtelut tekevät tehtävänsä.

Suomessa on runsaasti kallioita, jotka soveltuvat kalliokiipeilyyn. Korkeimmatkin Suomen kallioista ovat kuitenkin ainoastaan kahden köydenpituuden mittaisia. Suomen parhaana kalliokiipeilypaikana pidetään Valkealassa sijaitsevaa Olhavaa.

Tekninen kiipeily

Tekninen kiipeily eli teknoaminen on kiipeilyä, jossa kiipeily tapahtuu teknisiä apuvälineitä, kuten esimerkiksi köysitikkaita hyväksi käyttäen, erotuksena kalliokiipeilyyn tekniset välineet eivät siis enää ole pelkästään varmistamista varten, vaan niillä helpotetaan tai mahdollistetaan kiipeily. Maailmalla tekninen kiipeily yhdistetään (miltei) poikkeuksetta suuriin kallioseinämiin ja niiden vaikeisiin reitteihin (big wall kiipeily). Tunnetuimmat reitit sijaitsevat Yosemitessa Kaliforniassa.

Toisaalta tekninen kiipeily muodossaan on yleistä vuorikiipeilyssä. Tällöin tekniseen kiipeilyyn turvaudutaan toisinaan myös vuoristoreiteillä voimien ja ajan säästämiseksi sekä silloin, kun kiivettävän kohta olisi liian vaikea kiivettäväksi vapaasti. Yksinkertaisimmillaan käytetään reitillä olevia kiinteitä varmistuksia (A0).

Jääkiipeily

Arto Paulin edesmenneellä Virtain Torisevan putouksella. Credit: Ari Paulin,  Shot on 2009-09-26 Photo taken in , Virrat, Finland.(c) (c) Ari Paulin.
Arto Paulin edesmenneellä Virtain Torisevan putouksella. Credit: Ari Paulin, Shot on 2009-09-26 Photo taken in , Virrat, Finland.(c) (c) Ari Paulin.

Jääkiipeily on kiipeilyä jäätyneissä jäävirroissa tai vesiputouksissa jäärautoja, -hakkuja ja -ruuveja jne. apuna käyttäen. Koska teknisiä varusteita käytetään varmistamisen ohella myös itse kiipeämiseen, voi jääkiipeilyä siinä suhteessa verrata tekniseen kiipeilyyn. Samoin kuin kalliolla, määllä voi kiipeillä joko yläköydellä tai alaköydellä (liidaamalla). Yläköysikiipeily on verraten turvallista, joskin oma vaaransa on terävistä hakun ja rautojen piikeistä. Alaköydellä tapahtuvan jääkiipeilyn yhteydessä puhutaan kalliokiipeilyn tavoin vapaakiipeilystä ja teknisestä kiipeilystä.

Jää on elementtinä alati muuttuvaa, mikä tekee jääkiipeilystä erittäin haasteellista, joskin myös vaarallista puuhaa. Kiivettäessä alaköydellä on jään ominaisuuksien tunteminen ehdottoman tarpeellista, jotta kiipeilijä kykenisi ruuvaamaan ruuvit siten, että ne kestävät mahdollisen putoamisen. Myös hakun terät ja jääraudan piikit ovat pudottaessa liidatessa erittäin vaarallisia, esimerkiksi rautojen piikit osuessaan seinään aiheuttavat helposti polven tai nilkan vioittumisen ja/tai kiipeilijän pyörähtämisen pää alaspäin. Tämän vuoksi liidattaessa jäällä onkin lähdettävä siitä, että kiipeilijä ei koskaan, ei missään tilanteessa, saa pudota, koska putoaminen jääkiipeilyssä on erittäin vaarallista. isähaastetta asettavat myös usein ankarat olosuhteet. Kunnolliset ja lämpimät vaatteet ovatkin arvossaan.

Putousjääkiipeilyssä kiipeilypaikat ovat tavallisesti tien lähellä ja näin ollen helposti saavutettavissa. Näin ollen putousjääkiipeily onkin tältä osin verrattavissa jossain määrin kalliokiipeilyyn. Monet pitkät jääputoukset sijaitsevat vuoristossa. Tällöin varsinaisen kiipeilyn haasteiden lisäksi on otettava huomioon myös kaikki vuoriston haasteet: kylmä, tuuli, kivi- ja jäävyöryt, lumivyöryt yms. Vaikka Suomen putoukset eivät sijaitsekaan vuoristossa, saattavat normaalit erätaidot kuitenkin olla suureksi avuksi.

Mixed-kiipeily on kallio- ja jääkiipeilyn välimuoto. Nimensä mukaisesti se on sekoitus eri kiipeilytekniikoita. samoin kuin jääkiipeily, myös mixed kiipeilyssä voidaan erottaa vesiputouksilla tapahtuvaa kiipeily ja vuoristossa tapahtuva kiipeily. Vuoristossa useilla reiteillä törmätään vaihtelevaan alustaan.

Jääputouksilla harrastettava mixed-kiipeily on verraten "uusi" laji. Siinä reitit muistuttavat jossain määrin urheilukiipeilyä sikäli, että reitit ovat usein teknisesti erittäin vaikeita. Koska jäävarmistusten käyttäminen on usein vaikeaa johtuen ohuesta jäästä, varmistuksinä käytetään paljolti kalliokiipeilyvarmistuksia. Joillakin reiteillä on myös porahakoja.

Koska vähänkään korkeammilla vuorilla miltei aina on jäätä ja lunta, on putousjääkiipeily ja mixed-kiipeily jääputouksilla erinomaista harjoitusta vuorikiipelyä varten. Kiivettäessä kalliota jääkiipeilyvarusteilla, on kuitenkin olemassa vaara, että kallio kärsii. Tämän vuoksi jääkiipeilyvarusteilla ei saa kiipeillä vapaakiipeilyreiteillä.

Toisin kuin vuori- tai alppikiipeilypaikkoja, kelvollisia jääputouksia löytyy muutama meiltä Suomestakin, joskaan mitään kovin pitkiä ne eivät ole. Kuuluisin jääkiipeilypaikka Suomessa on Korouoman rotkolaakso Posiolla. Eteläisen Suomen suurimmat putoukset löytyvät Ruoveden Helvetinjärveltä, Mikkelistä ja Valkealan seudulta.

Vuorikiipeily

Vuorikiipeily on kiipeilyn muodoista kaikkein monipuolisin, sillä se on sekoitus vähän kaikkea edellisistä. Vuorikiipeilyssä liikutaan luonnossa ja kohdataan sen asettamat haasteet sellaisenaan.

Arto Paulin lumirinteellä Fannaråken vuorella Norjassa. Credit: Ari Paulin,  Shot in , Norway.(c) Ari Paulin, licensed under: Copyrighted.
Arto Paulin lumirinteellä Fannaråken vuorella Norjassa. Credit: Ari Paulin, Shot in , Norway.(c) Ari Paulin, licensed under: Copyrighted.

Vuorikiipeily on erittäin rankka kestävyyslaji, jossa kuljetaan pitkiäkin taipaleita vaikeakulkuisessa maastossa raskas reppu selässä. Koska liikutaan joko erittäin huonosti merkityillä "poluilla" (usein polku on todellinen vitsi, pari muurahaistakin tekee helpommin seurattavan reitin) tai kokonaan merkittyjen reittien ulkopuolella, on suunnistustaito usein täysin välttämätön.

Variaatiot

Vuorikiipeily voidaan jakaa osa lajeiksi useilla eri tavoilla.

Alppikiipeilyn (alpine climbing) ja alppityylisen vuorikiipeilyn (alpine style mountaineering) voidaan katsoa tarkoittavan mitä tahansa kiipeilyä, joka tapahtuu vuoristo-olosuhteissa. Tavallisesti alppikiipeilyssä yhdistellään useita eri elementtejä, kiivetään saman nousun aikana niin kalliota, lunta kuin jäätäkin. Liikkeellä ollaan tavallisesti pienehköllä porukalla, jolloin ei luonnollisestikaan tarvita kovin paljoa varustusta, joten kiipeilijät kantavat itse varusteensa ja kiinteitä leirejä ei tavallisesti perusteta tukipisteiksi, vaan leiri kulkee repussa kiipeilijöiden mukana.

Supercouloir Mont Blanc du Tactulilla. Credit: Quang-Tuan Luong,  Shot in , Chamonix, Haute Savoie, France.(c) (c) Quang-Tuan Luong.
Supercouloir Mont Blanc du Tactulilla. Credit: Quang-Tuan Luong, Shot in , Chamonix, Haute Savoie, France.(c) (c) Quang-Tuan Luong.

Noustavat reitit ovat merkittävästi pidempiä (usein päivän tai muutamia päiviä) ja vaihtelevat ja usein yllätykselliset vuoristo-olosuhteet asettavat kiipeilijän kunnon, taidot ja henkisen kantin kovalle koetukselle. Reitit voivat olla teknisesti hyvinkin vaativia. Jotkut liittävätkin alppityylisen kiipeilyn automaattisesti teknisesti vaativiin reitteihin. Suuresta teknisestä vaativuudesta johtuen, tavallisesti ei liikuta hirvittävän suurissa korkeuksissa. Tosin myös kaikkein korkeimmille vuorille on kiivetty alppityylillä (esim. Reinhold Messnerin soolonousu Everestille 1980). Klassisia reittejä löytyy etenkin Alppien pohjoisseinämiltä. Kuuluisin reitti lienee pahamaineinen Eigerin pohjoisseinämä Berner Oberlandissa keskisessä Sveitsissä.

Retkikuntakiipeily puolestaan kestää tavallisesti pitkään, jopa useita kuukausia, ja siihen osallistuu suuri joukko kiipeilijöitä ja usein myös kantajia. Nykyisin järjestetään runsaasti kaupallisia retkikuntia, joihin periaatteessa kuka tahansa voi osallistua maksamalla retkikuntamaksun. Joillekin reiteille retkikunnan järjestäjä edellyttää osallistujilta kuntoa ja/tai kiipeilykokemusta (Käytäntö vaihtelee eri järjestäjäorganisaatioiden välillä). Eri järjestäjien retkikuntahintojen välillä on suuriakin eroja. Niin on myös tarjottavissa palveluissa.

Vuoristovaelluksella puolestaan tarkoitetaan kevyehköä vuorikiipeilyä helpohkoilla ja useimmiten merkityillä reiteillä. Vuoristovaelluksen ja vuorikiipeilyn välinen ero on äärimmäisen häilyvä ja oikeastaan täysin merkityksetön.

Riskit

Vuorikiipeilyyn liittyy useita riskejä:

Sään äkilliset ja dramaattiset muutokset
paleltuminen - kunnolliset varusteet välttämättömät
Korkeudesta johtuvat vaikeudet
pyritään vähentämään korkeuteen tottumisen eli aklimatisoitumisen avulla
Lumisokeus
vuorelle loukkuun jääminen, jolloin vaarat samat kuin eksymisen yhteydessä
Putoaminen, kaatuminen, jne
loukkaantuminen, loukkuunjääminen, nälkä, kylmä, railot
Eksyminen
nälkä, kylmä, pimeä
Lumivyöryt
Kivivyöryt

Harrastusmahdollisuudet

Suomen onnettomilla nyppylöillä ei varsinaisesta vuorikiipeilystä voi puhua. Lähimmät mitat täyttävät tömpäreet löytyvät Norjasta ja Ruotsista. Vuorikiipeilyn aloittaminen on varsin tyyristä puuhaa, kunnolliset varusteet maksavat markan poikineen ja ilman ei oikein pääse hommaa edes kokeilemaan - ei ainakaan turvallisesti. Kunnolliset varusteet kestävät onneksi pitkään ja osalle niistä on muutakin käyttöä, esim. kuoriasu on aivan pistämätön laskettelupuku.

Varusteiden hankinnan jälkeen itse kiipeily on halpaa (usein ilmaista), mutta matkustaminen vuoren luo ei sitä valitettavasti ole - lähestulkoonkaan. Todella suurille vuorille vaaditaan usein lisäksi erillinen kiipeilylupa, joka useimmiten maksaa joitakin satasia. Joskus lupa voi kuitenkin olla kalliskin, äärimmäisenä esimerkkinä luvasta kiivetä Everestille peritään osapuilleen USD 10 000. Helpoimmille kasitonnisille suuntautuviin retkikuntiin pääsee yleensä mukaan noin 40 000 Suomen markan satsauksella + lennot.

Hinnan ohella toinen merkittävä hankaluus on ajan löytäminen kiipeilylle. Jo aivan normaali nousu Alpeilla vie matkoineen käytännössä minimissään viikon. Yleensä pitää varata vielä jokunen ylimääräinen päivä, jotta huonon kelin sattuessa olisi hieman aikapuskuria odotella sään paranemista. Etelä-Amerikan retkikuntiin pitää jo varata vähintään kolmisen viikkoa, ja Himalajan helpoillakin kasitonnisilla vierähtää helposti 6 viikkoa. Varsinkin Everestin ja K2:n retkikunnat kestävät vielä huomattavasti tätäkin kauemmin.

Laskeutuminen

Kun vuorelle tai kalliolle on ensin kiivetty, on sieltä myöskin joskus tultava alas. Laskutuminen (englanniksi rappelling tai abseiling) tapahtuu köyttä pitkin käyttäen apuna jarrua (tavallisesti laskeutusmiskahdeksikko). Laskeutuminen on oma harrastusmuotonsa, eikä siis kiipeilyn alalaji, vaikkakin laskeutumiseen käytetään kiipeilyvälineitä.

Kiipeilyn yhteydessä laskeutumista harrastetaan useimmiten laskeuduttaessa kiivetyn reitin jälkeen takaisin alas. Lisäksi jos kiivettävä reitti osoittautuu kiipeilijälle liian vaikeaksi tai sääolosuhteet muuttuvat kiipeilyn aikana huonoiksi (vuorikiipeily), saattaa kiipeilijä joutua laskeutumaan reitiltä alas. Toisinaan kiivettäviin reitteihin kuuluu laskeutuminen köydellä (varsinkin useamman vuoren ylittävän reitit, esim. Peutery-harjanne Ranskassa.